AIKA KULUU SIIVILLÄ

Pari kuukautta jo päässyt vierähtämään edellisestä kirjoituksesta, niin se aika vain juoksee. Vuoden lopussa palasin etelään hienon harjoittelu- ja lapinreissun jälkeen. Koulussa on käyty saamassa taas teoriapuolen opetusta, lähinnä eri talvilajeista. Suoritin myös helmikuun alussa ensimmäisen näyttökokeeni, jossa suoritin sekä pakollisia tutkinnon osia että osia valinnaisesta luonnossa liikkumisen opastamisesta. Näyttökokeeni oli asiakasryhmän vieminen laavulle, jossa valmistin päivällisen jälkiruokineen avotulella. Yövyimme laavussa/teltassa ja seuraavana päivänä teimme neljän tunnin lumikenkäretken nuotiolla valmistetun aamupalan jälkeen. Työmäärä tuollaisen tapahtuman järjestämisessä oli melkoinen. Lopputuloksena oli kuitenkin kaikkien osapuolten mielestä varsin onnistunut reissu ja näyttökoekin oli hyväksytysti läpi.

Nyt olen taas pakannut matkalaukut ja majailen Kolarissa Lappean kylässä. Teen työharjottelua samassa paikassa kuin loppu vuodesta eli Kylmämaalla Ylläsjärvellä. Ensimmäinen viikko työntäyteisiä, mielenkiintoisia päiviä on takana. Paljon on ollut tuttuja asioita, joista on oppinut nyt lisää. Monta kysymystä on joutunut esittämään ja tekemällä saanut oppia. Pakkanen oli koko viikon melko korkeissa lukemissa, useampana aamuna asteet siinä -30 haminoilla.  Se ei kuitenkaan ole tuntunut asiakkaita häiritsevän. Kun pukeutuu oikein, niin pilkkiessäkään ei tule kylmä.

Pilkkireissu tehtiin Niesalompoloon, jossa puitteet oli kyllä kaikin puolin kohdallaan. 

Kylmien aamujen vastapainoksi on aurinko paistanut lähes pilvettömältä taivaalta koko ensimmäisen viikon. Aamulla alkaa jo seitsemän maissa päivä kajastamaan ja kuuden maissa näkee vielä, missä latu menee. Kolmena päivänä kävin hiihtelemässä, toki pakkanen on hieman rajoittanut hiihtolenkkien pituutta. Viikon kilometrisaldo on siinä 37 kilometrin paikkeilla. Loppu vuodesta kun tuli hiihdeltyä kaamoksessa, niin nyt katselee maisemia taas ihan uusin silmin päivän valossa ja uusia asioita tulee bongattua latujen varsilta.

Kohti aurinkoa

Eilen sunnuntaina oli ajatuksenani tehdä hiihtolenkki Aakenuksella. Tunturin päällä menee hoitamaton, mutta merkitty polku/latu. Kiipesin pertsan suksillani polkua pitkin kohti Vasalakea. Lähempänä lakea, jouduin ottamaan sukset jaloista ja kävelemään, koska haarakäynti ei onnistunut. Hieman ennen Vasalakea polku pehmeni eikä enää kantanut. Suksilla eteneminen ei myöskään onnistunut upottavasta hangesta johtuen. Olisi pitänyt olla iso sompaiset sauvat ja tunturi- tai metsäsukset. Näkymät olivat kuitenkin niin upeat, ettei takaisin kääntyminenkään latistanut mieltä. Samalla takaraivoon jäi kytemään ajatus lähteä omilla (laina) metsäsuksilla yrittämään Aakenuksen valloitusta uudestaan.

Aakenukselta

Aakenukselta hetki ennen kuin oli käännyttävä

Koska Aakenus jäi valloittamatta, päätin hiihdellä vielä Haavepalon näköalapaikalle. Olin kuullut, että sieltä näkee kaikki seitsemän tunturia. Kukaan ei kuitenkaan ollut varoittanut kaikesta muusta kauniista, johon matkalla törmää. Eteneminen silmiä hivelevän kauniiden tykkylumipuiden keskellä oli satumaista. Matka taittui huokailujen ja yksin ääneen lausuttujen kauneutta kuvaavien adjektiivien siivittämänä. Sitä ei vaan voi käsittää, miten luonto voi tällaista taidetta luoda. Suosittelen ehdottomasti hiihtämään tuon Totovaaran parkkipaikka-Haavepalo välin.

Hiihtoreissujen ja työpäivien lomassa on ollut myös aikaa lumikenkäilylle ja Tornionjoen ihasteluun eri vuorokauden aikoina. Aika monena aamuna on ollut tapana kävellä joelle ihastelemaan kunkin aamun värejä. Enemmänkin voisi harrastaa, mutta tunnit eivät riitä vuorokaudessa ihan kaikkeen. Pääasia kuitenkin, että luonto on lähellä ja siitä pystyy nauttimaan joka hetki. Hiljaisuus, valosaasteettomuus ja Lapin luonto rauhoittavat ja saavat suupielet kääntymään ylöspäin. Alla vielä joitakin kuvia viikon varrelta.

Tornionjoki Lappean Lohen kohdalta.

Aamuaurinko heijastelee Ruotsin puolelle punerruksensa.

Ylläs ilta-auringossa työpaikan pihalta kuvattuna.

Ylläsjärvi auringonlaskun aikaan.