Käymistäni vaaroista ensimmäinen -Aavasaksa

Nuorena tyttönä matkustin jännittävän matkan yöjunalla halki Suomen. Olin ensimmäisellä luokalla saanut kirjekaverikseni Ylitorniolla asuvan tytön ja eräänä kesänä päätimme tavata. Niinpä tein elämäni ensimmäisen matkani pohjoiseen. Tuolloin juna pysähtyi Aavasaksan asemalla, josta kaverini perhe minut tuli noutamaan.

Matka oli varsin jännittävä, enkä juurikaan nukkunut yön aikana. Katselin ikkunasta vaihtuvia maisemia ja ihastelin kesäyötä. Joillakin asemilla vaunuja siirreltäessä jännitin, siirretäänkö minut oikeaan veturiin. Matka sujui ilman kommelluksia ja pääsin saamaan ensi kosketukseni lapista ja lappilaisista.

Mahtaakohan rakkaus lappiin juontaa jo tuolta ajalta, en tiedä, mutta luulen, että ainakin jonkinlaisen siemenen se jätti itämään, joka sitten ajan myötä on kasvanut isommaksi ja isommaksi. Tuolla matkalla pääsin käymään myös Aavasaksanvaaralla, joka silloin tuntui huikean korkealta etelän harjuihin tottuneesta pikkutytöstä. Näköala tuntui salpaavan hengen, niin kaunista oli katsoa ympäröivää luontoa ylhäältä käsin ja vieressä kiemurtelevaa Tornionjokea.

Lapin viehättävyys on säilynyt, kirjekaveruudesta on syntynyt ystävyys ja vaikkemme usein enää tapaa toisiamme, tuntuu joka kerta kuin olisimme vasta eilen nähneet. Nyt satuimme molemmat tänne pohjoiseen samaan aikaan ja tapasimme jälleen Ylitorniolla. Matkalla poikkesin katsomaan miltä Aavasaksalla näyttää tänä päivänä.

Aavasaksan vaara on Lapin vanhin matkailukohde. Se sijaitsee aivan valtatie 21 varrella, joten matkalla kannattaa käyttää tovi ja poiketa katsomaan, miltä yksi Suomen virallisista kansallismaisemista näyttää.

Aavasaksalla kiertää 4 kilometrin luontopolku, jossa maisemat ovat upeita. Lisäksi huipulta löytyy näköalatorni, jonne voi kiivetä kiikaroimaan ympäristöä. Aavasaksalta löytyy myös majoitusta, pieni hiihtokeskus ja kahvila-ravintola. Aavasaksan juhannus on vuosikymmenestä toiseen suosittu keskikesänjuhlan viettopaikka eikä suotta, sillä se tunnetaan Suomen eteläisimpänä pisteenä, missä juhannuksena voi nähdä keskiyön auringon.

Jääkauden päätyttyä ylettyivät Itämeren vedet Kolarin Äkäsjokisuulle asti. Vain korkeimpien kalottivaarojen laet ylettyivät saareksi merenpinnan yläpuolelle. Aavasaksa on yksi tällainen kalottivaara. Sen korkeus merenpinnasta 242 m. Tyypillistä tällaiselle kalottivaaralle on, että sen lakea peittää jään mukanaan kuljettama irtain maa-aines, moreeni. Moreeni pidättää vettä hyvin ja siksi kalottivaaran laella on yleensä runsas kasvillisuus. Runsaan kasvillisuuden alapuolella on karumpi alue, jota meren aallot ovat huuhtoneet aikoinaan. Tämän osan alapuolella on taas rehevämpää kasvillisuutta.

Jääkauden jälkeinen aika näkyy Aavasaksan rinteillä kivivalleina muinaisrantojen kohdilla. Korkein muinaisranta on 208 metriä nykyisen merenpinnan yläpuolella. Todella selvästi erottuu Ancylus-järven ranta 183 metrin korkeudella.

Aavasaksan laelta löytyy myös Struven mittausketju. Ranskalainen tiedeakatemian retkikunta mittasi Tornionjokilaaksossa vajaan metrin mittaisen meridiaanikaaren pituuden. Jotta mittaus voitiin suorittaa, tarvittiin pohjois-etelä suuntainen linja, jonka ympäristössä voitiin toteuttaa kolmiopisteiden mittausta. Perusviiva oli Aavasaksalla, päätepisteenä olivat Tornion kirkko ja Pellon Kittisvaara. Mittauksiin käytettiin kvadranttia. Meridiaanin kaari, joka vastasi yhtä astetta, osoittautui Perä-Pohjolassa selvästi pidemmäksi kuin vastaava kaari Ranskassa. Näiden mittausten avulla saatiin perusta metrin mitalle ja samalla todettiin maapallon olevan navoilta litistynyt. Struven ketju on  suojeltu Maailmanperintökohteena, koska se on inhimillisen luovuuden mestariteos.

Äkässaivo

Ei yhtä jylhänä kuin Pakasaivo, mutta käymisen arvoisena tämäkin pyhä paikka, näyttäytyy Ylläksen seudun kävijälle. Äkässaivo sijaitsee Äkäs-lompolon ja Kittilän välissä, opasteet löytyvät tieltä 940 ja pysäköintipaikka on tiellä nro 9403.

Äkässaivolle pääsee helppokulkuista polkua pitkin. Vetisimmistä kohdista löytyy pitkospuut ja jyrkempiin kohtiin on tehty rappuset. Parkkipaikalta lähdettäessä Saivonkierrokselle, matkaa tuli nelisen kilometriä mu-kaanluettuna joitakin polulta poikkeamisia.

Äkässaivo syntyi noin 6000 vuotta sitten viimeisen jääkauden valtavien sulamisvesimassojen huuhtoessa irtonaista kivi- ja sora-ainesta pois. Pohja- ja sulamisvedet muodostivat lopulta syntyneeseen kuoppaan saivojärven. 

Alkumatkan taiga eli pohjoinen havumetsävyöhyke, on jäkälätyypin karukkokangasta. Valtapuu on mänty. Muusta kasvillisuudesta löytyy variksenmarjaa, mustikkaa, palleroporonjäkälää, tinaporonjäkälää, torvijäkälää ja kynsisammalta. Koska kasveja on vähän, ei sieltä löydy juurikaan kasveja syöviä eläimiä eikä niitä syöviä petoja. Linnuista karukkokankaalla voi nähdä leppälinnun ja metsäkirvisen. Täällä käki valitseekin usein juuri leppälinnun pesän munintapaikakseen. Iltaliikkuja saattaa kuulla punakylkirastaan laulun ja päiväsaikaan laulelee peippo. Karukkokankailta löytyy metsolle sopivia hakomismäntyjä, joista se syö neulasia talvisaikaan. Petolinnut tykkäävät saalistaa harvapuustoisella alueella ja niistä alueella viihtyvät ampu- ja hiirihaukka sekä lapinpöllö.

Äkäsjokea saa ihailla matkan aikana useampaan otteeseen. Äkäs on saameksi ákkis ja tarkoittaa hangasaitaa. Sana "hangas" tarkoittaa peuroille tehtyä ansa-aitaa. Alueen paikannimissä esiintyy usein sana sana peura. Tästä voidaan päätellä alueen olleen hyvää villipeuran metsästysaluetta. 

Karun metsän vastapainoksi Äkäsjokivarsi on varsin rehevää aluetta. Maa on kalkkipitoista ja siellä viihtyvät lehtokasvit kuten väinönputki ja ruohokanukka (kuvassa alla), joka on tyypillinen kasvi Lapin rannoilla ja suon laidoilla. Rannan tuntumasta löytyy myös pohjanpunaherukkaa, joka on ehkä yllättäväkin vastaantulija Lapin luonnossa.

Lapissa on 1950-luvulle asti saatu karjan talvirehu luonnonniityiltä. Heinä tehtiin loppukesästä. Koska välimatkat olivat pitkiä, tehtiin heinä yhdellä reissulla, joka saattoi kestää viisikin päivää. Muistona entisajan heinänteosta löytyy vielä tänä päivänä jäänteitä ladoista, joihin heinä kuljetettiin. Ladot tehtiin mahdollisimman lähelle niittyä, jotta kantomatka oli mahdollisimman lyhyt.

Saivonkierroksella löytyy myös kalkkiuunin jäänteet (kuva alla). Kiuruvedeltä lähtöisin ollut uudisasukas Antti Pietikäinen käytti uunia, joka alunperin oli äkäslompololaisen Antti Tolosen kalakellari, kalkin polttoon 1900-luvun alussa. Kalkki louhittiin kalliosta ja kalkkikivipalat ladottiin uuniin. Uunia poltettiin 50-75 tuntia, jolloin kivi muuttui sammuttamattomaksi kalkiksi. Sammuttamaton kalkki kuljetettiin sammutuspaikalle ja siihen lisättiin kymmenkertainen määrä vettä. Kalkki jätettiin kalkkihautaan vuodeksi-kahdeksi, jonka jälkeen se oli valmista käyttöön.

Äkässaivon vietessä kohoaa komea kallio, Seitapahta, joka on ollut muinaissaamelaisten pyhä palvontapaikka. Seidoilla uhrattiin ja pidettiin palvontamenoja mm. paremman kalaonnen ja metsästyssaaliin toivossa. Jokaisella saamelaiskylällä oli oma seitansa. Se saattoi olla epätavallinen kalliomuodostelma, iso kivi, kivikasa tai puupaalu. Naiset ja eläimet eivät saaneet lähestyä seitaa. Uhraamiseen käytettiin eläinten lihaa, kalaa, kalan- tai poronrasvaa, peurojen ja porojen sarvia, koruja ja rahaakin riippuen siitä, mitä jumaluudet tahtoivat.

Puolessa välissä Saivonlenkkiä on taukopaikka vessoineen. Reitti sopii hyvin päiväretkikohteeksi lapsiperheillekin. Matkalla saa hyvän tietoiskun luonnosta ja entisistä ajoista. Pitemmän matkan haluava voi patikoida Äkäslompolosta ja yöpyä matkalla. Loppuun vielä joitakin kuvia.

Kuulumisia LappeanLohesta

Kesäkuu on ensi viikolla jo puolessa välissä ja kesän harkkapaikan esittely on kokonaan tekemättä. Kuten talvellakin, niin nytkin teen harjoittelua Kylmämaalla. Talvella toiminta oli Ylläsjärvellä, näin kesäaikaan ollaan Lappean kylässä.

Lappean kylä sijaitsee Väylänvarren lohitien varrella,
noin 30 km Kolarista etelään.

LappeanLohen nimikin kertoo jo sen, mistä on kyse. Siis lohestamisesta. Ja nimenomaan lohensoudusta. Täällä voi majoittua vanhaan koulu-rakennukseen remontoituihin ihanan persoonallisiin huoneisiin tai sitten mökkeihin. Myös teltta- ja asuntovaunupaikkoja pihalta löytyy. Lohensoutuveneitä saapi vuokrata ja myös omalle veneelle voi vuokrata paikan.

Vuokravenelaiturit vielä ilman veneitä.

Ympäristö LappenLohessa on upea ja käymään kannattaa tulla, vaikkei kalastaisikaan. Täällä voi lähteä kävelemään pitkospuille, mennä muuten vain metsään tai istuskella rantakalliolla katselemassa virtaavan veden kulkua kohti merta. Kalastussesonkina vilinää ja vilskettä riittää kalastajien täyttäessä majoitustilat, mutta sesongin ulkopuolella löytyy hyvin tilaa muillekin majoittujille.

Vesi on jo tässä kuvassa melko alhaalla, mutta se
on tuostakin laskenut ja on nyt alempana kuin ehkä
koskaan aiemmin tähän aikaan vuodesta.

Itse en ollut koskaan lohestanut millään tavalla ennen tänne tuloani, vaikka perhokalastuksen teoria puoli on tullut varsin tutuksi elämän varrella. Heti kalastuskauden alkaessa 1.6 käytiin puolenyön jälkeen soutelemassa ja hienoahan se oli! Yötön yö, vesi, hiljaisuus. Tuijotella vapoja, koska suijahtaa. Ei ole ihme, että tähän lajiin niin moni on jäänyt koukkuun.

Ensimmäisellä reissulla ei saalista saatu, mutta toisella kerralla pääsinkin sitten katsomaan kuinka kalaa väsytetään. Reilun kymmenen kilon lohi jaksoi taistella yli kuusi minuuttia vastaan ennen kuin antautui. Kyllä maistui hyvälle suolalohi, kun oli itse ollut mukana pyyntireissulla! Kolmannella reissulla pääsin itse kokeilemaan vapojen laittoa ja opettelemaan siimojen pituuksia eri vavoissa. Onneksi on hyvä ja kärsivällinen opettaja, kun ei vielä kaikkea itse muista ja osaa. Tuolla reissulla sain myös ensipuraisun lohen väsyttämisestä, mutta tällä kertaa lohi oli voittaja ja pääsi siiman katkettua jatkamaan elämäänsä. Johtui kuulemma jotenkin leikarista se siiman katkeaminen, kun asiaa jälkeenpäin tutkittiin.

Aika kuluu joella uskomattoman nopeasti. Siinä kun istuskelet ja katselet luontoa ympärillä, ehkä näet kalan vilahtavan veneen vierestä tai seuraat lintupariskunnan sukelluspuuhia. Viime perjantaina kului viisi tuntia aivan hujauksessa. Sillä reissulla ei tapahtumia ollut pieniä siimasotkuja lukuunottamatta, jotka nekin on kyllä varsin mielenkiintoisia. Vieläkin ihmettelen, etteivät sen enempää mene solmuun, kun monen vavan siimat uiskentelevat pienellä alueella.

Että näin ne päivät täällä Väylän varrella soljuvat eteen päin. Tämä on sellainen paikka, jossa muun maailman saa oikein hyvin deletoitua mielestään ja voi keskittyä nauttimaan luonnosta ja sen tarjoamista ihmeellisyyksistä ja ihanuuksista. Loppuun vielä muutamia kuvia alueelta.

PAKASAIVO - LAPIN HELVETTI

Vieraillessa lumettomaan aikaan Ylläksen alueella, kannaattaa ehdottomasti varata aikaa käynnille kauniiseen ja kiinnostavaan Pakasaivoon. Opasteet löytyvät tieltä 940 eli ajettaessa vt 21-Äkäslompolo väliä. Koordinaatit sijainnille ovat LAT 67°37' 0.993" LON 23° 47' 40.295".

Pakasaivo on rotkojärvi, joka on syntynyt jääkaudella mannerjäätikön perääntyessä. Tällöin valtavat sulavesimäärät tunkeutuivat kallioperän heikkoihin osiin ja kuluttivat kaiken irtomaan sekä lohkeilleen kallion pois. Tästä johtuu rotkolaaksojen suora muoto verrattuna jokilaaksojen polveileviin reunoihin. Pituutta tällä kapealla rotkojärvellä on reilu kilometri.

Ylhäällä, kallion päällä seistessä, näky on henkeäsalpaava. Pohjoispuolen jyrkänteet ovat 50-70 metriä korkeita. Vettä syvimmässä kohdassa on 60 metriä. Pakasaivo onkin Pohjois-Suomen järvistä syvin Inarijärven jälkeen. Järvi on lähdejärvi eikä siihen laske yhtään isompaa puroa, mutta pieni joki saa siitä alkunsa. Se on meromiktinen järvi eli järven pinta- ja pohjavedet eivät koskaan sekaannu keskenään. Niitä erottava kerros on 12-13 metrin syvyydessä. Tämän alapuolella oleva vesi on hapetonta ja rikkivetypitoista. Jos järven pohjaan on uponnut veneitä tai muita esineitä, säilyvät ne erittäin hyvin.

Järven pohjoispää on muodoltaan pyöreä ja sen epäillään olevan mannerjäätikön sulavesien kuluttama jättiläismäinen hiirenkirnu. Jos tämä pystyttäisiin näyttämään toteen, olisi kirnun halkaisija yli 100 metriä ja syvyys noin 90 metriä. Joka tapauksessa Pakasaivo on loistava esimerkki sulamisvesien valtavasta voimasta ja määrästä.

Saivo-sana on alkujaan saamelaisten muinaisuskoon liittyvä termi, jonka perimmäistä merkitystä voi vain arvailla. Todennäköisesti se on liittynyt saivo-järviin, joita on pidetty kaksipohjaisina. Tällaisissa järvissä asustivat tuonpuoleiset olennot. Kerrotaan myös, että järven ollessa kalaton, kalat ovat menneet välipohjassa olevasta reiästä toisen pohjan alla olevaan järveen. Saivo järvet ovat olleet pyhiä järviä ja niiden rannoilla on uhrattu sekä järvelle että siinä asuville olennoille. Pakasaivolla palvontapaikka lienee ollut pohjoispään itärannan rosoisella kalliolla. Rinteestä löytyy myös luola, jonne arvellaan viedyn uhreja. Uhrilahjoina on tarjottu esimerkiksi uhrieläinten sarvia tai muita ruhonosia. Saivo-olennoilla on tarkoitettu toisinaan vainajien henkiä, mutta myös maahisia ja muitakin haltioita. Pakasaivon muistellaan olevan Suikkien suvun vainajala.

Pakasaivo kuuluu valtakunnallisesti merkittäviin kulttuuriympäristöihin. Alue on Metsähallituksen päätöksellä suojeltu suojelumetsä. Kesäaikaan alueella retkeiltäessä olisi suoditeltavaa käyttää merkittyjä kulkureittejä. Saivojärviin saa sukeltaa. Muinaismuistolaki kieltää kuitenkin kaiken muinaisjäännöksen vahingoittamisen ja siihen kajoamisen. Järvestä tai ympäristöstä ei saa kerätä esineitä, kiviä, puuta tai muuta irtainta tavaraa. Kallioilla ei saa kiipeillä rapautumisen estämiseksi ja lajiston suojelemiseksi.