Varvassandaaleilla tunturiin

Luit aivan oikein, aina ei tarvitse olla vaelluskenkiä patikoidessa tunturiin. Särkitunturille pääsee ainakin näin kesäaikaan ilman erityisiä vaelluskamppeita. Parkkipaikka on Muonio-Kittilä tien (nro 79) varressa, johon on helppo löytää ja pysähtyä. Tien molemmin puolin on parkkipaikat. Muoniosta päin tullessa vasemmalla on lisäksi wc ja pöytä penkkeineen, polku Särkitunturille lähtee oikealta puolelta.

Polku on etenkin aluksi todella helppokulkuista, leveää hiekkatietä. Ainakin lastenvaunuja polulla pystyy työntämään ja uskoisin, että myös pyörätuolia. Nousu ei ole kovin jyrkkää alkumatkassa. Noin puolen välin kohdalla on Särkivaaran kota ja wc:t, joista löytyy pyörätuoliliuskat. Juuri ennen kotaa on haasteellinen kohta, josta saattaa olla hankala pyörätuolilla päästä. Mutta jos siitä selviää, pääsee ihastelemaan todella kaunista keidasta ja nauttimaan makkarat kodalla.

Tämän keitaan jälkeen matka apuvälinein käy vaikeaksi. Polulla on ajoittain melkoisia kiviä, joiden yli esimerkiksi pyörätuolia on vaikea saada. Reitti vaatisi sorakuorman, jotta pyörätuolin saisi työnnettyä ylös asti. Kävellen matka taittuu edelleen helposti, vaikka nousu on hieman alkumatkaa jyrkempää.

Huipun lähestyessä sitä miettii, mitä mahtaa olla tämän alle 500 metriä korkean tunturin laella? Tällä kertaa ei kyllä tullut mieleenkään, että näin upea paikka voisi olla näin helposti saavutettavissa! Hetken aikaa epäilin kaikkea helteen aikaan saamaksi kangastukseksi. Metsää riittä koko matkalle aivan lakea lukuunottamatta ja huipulla avautuvat upeat maisemat Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueelle. Lisäksi huipulla on ihania lampia. Käsittämättömän kaunista!

Huipulta Pallastuntureille näkyvä maisema valittiin vuonna 1994 yhdeksi maamme 24:sta kansallismaisemasta. Toiseen suuntaan voi ihastella Levin, Aakenustunturin sekä Ylläksen siluetteja ja Äkäsjärveä.

Mutta mistäpä on Särkitunturi saanut nimensä? Maisemaa katsoessaan vousi äkkiä luulla sen juontavan särjestä, koska ympäriltä löytyy paljon järviä ja lampia. Eipä kuitenkaan olekaan niin. Nimi tulee saamenkielen sanasta "sarri" eli mustikka. 

Köngäsen Ruukki

"Kohosi kaukaiseen Lapin erämaahan jo entisinä aikoina mahtava rautaruukkikin, joka sai ainheensa ja voimansa Lapinkorven rikkaista malmivuorista ja mahtavista koskista sekä kirveen käymättömistä ikimetsistä, pani vuoret paukkaamaan ja jylhät korvet elämöimään sekä kokosi ympäristöilleen suuren seppäkunnan pikkuvasaroillaan säestämään tehtaan suurmoukarin jymähtelyä." (Samuli Paulaharju)

Mentäessä Tornionjokea ylöspäin Muonion- Tornionjoen yhtymäkohdasta on ennen Pajalan kylää Köngäsen koski. Se on yksi Tornionjokialueen isoimmista koskista. Noin kuudensadan metrin matkalla putousta tulee 20 metriä.

Matka Köngäseen taittuu mukavasti veneellä ja patikoiden. LappeanLohesta voi tilata lauttamatkan tai mennä veneellä Muotkanlahteen, Alaseen Lappeankoskeen, jossa veneen saa rantaan ja pääsee jatkamaan matkaa jalan. Ruukille pääsee tien pohjaa tai sitten voi kävellä Tornionjoen rantoja pitkin. Ensimmäinen vaihtoehto on nopeampi ja helpompi, jälkimmäinen n. 15 minuuttia hitaampi ja matkalla riittää kaatuneita puita ja muita esteitä. Hyvä vaihtoehto on mennä toista kautta ja palata eri reittiä.

Köngäsen Ruukin perusti aikoinaan Arendt Grape. Samuli Paulaharjua lainaten: "Kristiina kuningattarelta sai Grape 1645 pohjakirjat ja privilegiumit, jotta laittaa pruukin Lapin erämaahan, jopa luvan vapaasti ja maksutta ottaa haltuunsa maata ja metsää kaksi peninkulmaa joka suunnalle sekä murtaa malmia tehtaaseensa Junosuvannon rautavuoresta."

Tässä asui aikoinaan Ruukin patruuna.

Köngäsen Ruukki oli maailman pohjoisin rautaruukki. Ruukille valmistui vuonna 1649 vasarapaja, jonka käyttämä takkirauta saatiin Vittangin rautakaivoksen masuunilta. Ruukilla jalostettiin myös kuparia, joka saatiin Svappavaaran kaivokselta. Ruotsin pohjoisin ruukinkartano rakennettiin Köngäsen ruukin ympärille.

Isovihan aikana 1717 venäläiset polttivat ruukin, mutta se rakennettiin uudelleen. Ruukin ollessa laajimmillaan siellä työskenteli 120 työntekijää ja asui 500 asukasta. Ruukin toiminta loppui 1879 sen tuhouduttua tulipalossa. Vanhat rakennukset muistuttavat edelleen vanhoista ajoista. Kosken partaalle vuonna 1952 rakennettu voimala on niistä pienin ja uusin. Se on samalla paikalla, josta ruukki aikanaan sai voimansa. Pienvoimala tuottaa nykypäivänä sähköä noin kaksi miljoonaa kilovattituntia vuodessa ja sitä myydään verkkoon.

Kosken alajuoksulta löyty yksityistä kalastusaluetta 2.5 kilometrin matkalta. Alueita on kolme ja pooleja seitsemän. Kalastuslupia voi ostaa Pajalan Vildmarksmekka-liikkeestä tai kosken rannalla olevasta kahvilasta, silloin kun paikkoja on vapaana. 

Köngäsen Ruukki on mukava päiväretkikohde nimenomaan yhdistettynä veneilyyn ja patikointiin. Patikointimatkaa tulee kolmisen kilometriä suuntaansa. Evästä kannattaa reissulle ottaa mukaan, sillä matkalla on kivoja paikkoja pysähtyä pienelle tauolle ja nauttia maisemasta.

Sääski maisemassa 😊

Elämää Lappean kylässä

Lappean kylä sijaitsee Kolarin kunnassa, Muonion- ja Tornionjoen rantaa mukaelevan tien varrella. Väylänvarren lohitienäkin tunnettu tie on ehdottomasti etenkin kesäaikaan ajamisen arvoinen. Matkalla saa ihailla vapaana virtaavaa Väylää ja näkyypä Kolariin päin ajettaessa Ylläskin vilahdukselta.

Kuva Leikkauksen mäeltä, Tornion- ja Muonionjoen yhtymäkohdasta.

Lappea on pieni kylä. Ympärivuotisesti asuttuja taloja on 14. Lähimpään kauppaan Kolariin on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Jos kaupunkiin haluaa lähteä, on edessä lähes päivän reissu, sillä lähimpään kaupunkiin Rovaniemelle matka kestää pari tuntia suuntaansa.

Moni saattaa ajatella, että kuulostaapa tylsältä paikalta ja mitenkä täällä saa ajan edes kulumaan. Näin kesäaikaan kylässä käy melkoinen kuhina lohestajien saapuessa Väylälle. Lohestusaika alkaa Tornionjoella kesäkuun alussa ja loppuu elokuun lopussa. Yöttömät yöt alkavat lohestuskauden kanssa samaan aikaan. Kylä elää omaa lohestusrytmiään; käydään joella, nukutaan, käydään joella, vietetään aikaa laavulla, nukutaan... Kellonajalla ei niinkään ole väliä. On sama, näyttääkö kello kolmea päivällä vai yöllä, aurinko paistaa, pari miestä juttelee pihalla, yksi vene tulee, toinen lähtee. Aika kadottaa merkityksensä. Ainoastaan sunnuntai-iltana vuorokauden mittaisen viikkorauhoituksen alkaessa kellolla on tehtävä.

Yösoutelulla kuu katseli etelästä ja aurinko paistoi pohjoisesta.

Minulla itselläni ei ollut minkäänlaista kokemusta lohensoudusta ennen tätä kesää. Odotin mielenkiinnolla, minkälaista mahtaa olla istua kiikkerässä veneessä ja miten ihmeessä ne kaikki seitsemän vapaa voi samaan aikaan laittaa veteen. Hyvän oppaan johdolla pikkuhiljaa on laji käynyt tutuksi. Veneessä ei pelota ja kävelykin jo toisinaan onnistuu ilman tasapainon hakua. Vavat olen saanut laittaa lähes joka kerta ja hämmästyttävää kyllä, siellä ne uivat kauniisti lohia houkuttamassa. Toki se on kyllä soutajasta kiinni, kuinka ne vaaput ja pellit siellä uivat. Niihin soutuhommiin en ole sekaantunut. Parempi kaikkien kannalta niin.

Veneessä istuminen on äärimmäisen rentouttavaa. Voisin melkein väittää, että vaikkei kalastus kiinnostaisi, tuosta nauttisi. Veden pyörteiden seuraaminen, vesilintujen touhujen katselu, airon ääni rikkoessa veden pinnan ja boonuksena vapojen kärkien katselu, koska suijahtaa kalan napatessa kiinni ovat kaikki varsin rentouttavia asioita.

Ai niin, ne kalajutut. Yksi lohi on meidän reissuilta tarttunut mukaan, yksi katkaisi siiman, se oli minulla ensituntuma vavan pitelyyn. Yhden kalan pääsin väsyttämään, mutta se oli taimen ja oli päästettävä takaisin jatkamaan elämäänsä. Muita tapahtumia ei oikein ole ollut, vaikka kalaa pitäisi kyllä liikkeellä olla. Onneksi on vielä melkein kaksi kuukautta aikaa soudella ja antaa Ahdille lahjuksia saaliin toivossa.

Voiko täällä sitten tehdä muuta kuin kalastella? Kyllä voi. Metsää, polkuja ja metsäteitä riittää, joilla samoilla. Aivan tästä kylältä lähtee Laestadiuspolku, joka on ikiaikaisen vanha kulkureitti Ruotsin Pajalasta Suomen Sieppijärvelle. Polun varrelta löytyy mm. laavukirkko ja näköalatorni. Syksyllä voi marjastaa ja talvella pääsee lumikenkäilemään sekä hiihtämään. Moottorikelkkareitti tulee kylään ja sitä pitkin pääsee huristelemaan vaikkapa sinne Rovaniemelle.

Täällä elämä kulkee omaan leppoisaan tahtiinsa, luonto on lähellä ja ihmisillä on aikaa toisilleen. Suosittelen lämpimästi seuraavan kerran ajaessanne valtatietä 21 poikkeamaan etelästä tullessa Pellon jälkeen vasemmalle ja koukkaamaan Väylänvarren lohitielle ja kurkistamaan, miltä Lappean kylässä näyttää.