Äkässaivo

Ei yhtä jylhänä kuin Pakasaivo, mutta käymisen arvoisena tämäkin pyhä paikka, näyttäytyy Ylläksen seudun kävijälle. Äkässaivo sijaitsee Äkäs-lompolon ja Kittilän välissä, opasteet löytyvät tieltä 940 ja pysäköintipaikka on tiellä nro 9403.

Äkässaivolle pääsee helppokulkuista polkua pitkin. Vetisimmistä kohdista löytyy pitkospuut ja jyrkempiin kohtiin on tehty rappuset. Parkkipaikalta lähdettäessä Saivonkierrokselle, matkaa tuli nelisen kilometriä mu-kaanluettuna joitakin polulta poikkeamisia.

Äkässaivo syntyi noin 6000 vuotta sitten viimeisen jääkauden valtavien sulamisvesimassojen huuhtoessa irtonaista kivi- ja sora-ainesta pois. Pohja- ja sulamisvedet muodostivat lopulta syntyneeseen kuoppaan saivojärven. 

Alkumatkan taiga eli pohjoinen havumetsävyöhyke, on jäkälätyypin karukkokangasta. Valtapuu on mänty. Muusta kasvillisuudesta löytyy variksenmarjaa, mustikkaa, palleroporonjäkälää, tinaporonjäkälää, torvijäkälää ja kynsisammalta. Koska kasveja on vähän, ei sieltä löydy juurikaan kasveja syöviä eläimiä eikä niitä syöviä petoja. Linnuista karukkokankaalla voi nähdä leppälinnun ja metsäkirvisen. Täällä käki valitseekin usein juuri leppälinnun pesän munintapaikakseen. Iltaliikkuja saattaa kuulla punakylkirastaan laulun ja päiväsaikaan laulelee peippo. Karukkokankailta löytyy metsolle sopivia hakomismäntyjä, joista se syö neulasia talvisaikaan. Petolinnut tykkäävät saalistaa harvapuustoisella alueella ja niistä alueella viihtyvät ampu- ja hiirihaukka sekä lapinpöllö.

Äkäsjokea saa ihailla matkan aikana useampaan otteeseen. Äkäs on saameksi ákkis ja tarkoittaa hangasaitaa. Sana "hangas" tarkoittaa peuroille tehtyä ansa-aitaa. Alueen paikannimissä esiintyy usein sana sana peura. Tästä voidaan päätellä alueen olleen hyvää villipeuran metsästysaluetta. 

Karun metsän vastapainoksi Äkäsjokivarsi on varsin rehevää aluetta. Maa on kalkkipitoista ja siellä viihtyvät lehtokasvit kuten väinönputki ja ruohokanukka (kuvassa alla), joka on tyypillinen kasvi Lapin rannoilla ja suon laidoilla. Rannan tuntumasta löytyy myös pohjanpunaherukkaa, joka on ehkä yllättäväkin vastaantulija Lapin luonnossa.

Lapissa on 1950-luvulle asti saatu karjan talvirehu luonnonniityiltä. Heinä tehtiin loppukesästä. Koska välimatkat olivat pitkiä, tehtiin heinä yhdellä reissulla, joka saattoi kestää viisikin päivää. Muistona entisajan heinänteosta löytyy vielä tänä päivänä jäänteitä ladoista, joihin heinä kuljetettiin. Ladot tehtiin mahdollisimman lähelle niittyä, jotta kantomatka oli mahdollisimman lyhyt.

Saivonkierroksella löytyy myös kalkkiuunin jäänteet (kuva alla). Kiuruvedeltä lähtöisin ollut uudisasukas Antti Pietikäinen käytti uunia, joka alunperin oli äkäslompololaisen Antti Tolosen kalakellari, kalkin polttoon 1900-luvun alussa. Kalkki louhittiin kalliosta ja kalkkikivipalat ladottiin uuniin. Uunia poltettiin 50-75 tuntia, jolloin kivi muuttui sammuttamattomaksi kalkiksi. Sammuttamaton kalkki kuljetettiin sammutuspaikalle ja siihen lisättiin kymmenkertainen määrä vettä. Kalkki jätettiin kalkkihautaan vuodeksi-kahdeksi, jonka jälkeen se oli valmista käyttöön.

Äkässaivon vietessä kohoaa komea kallio, Seitapahta, joka on ollut muinaissaamelaisten pyhä palvontapaikka. Seidoilla uhrattiin ja pidettiin palvontamenoja mm. paremman kalaonnen ja metsästyssaaliin toivossa. Jokaisella saamelaiskylällä oli oma seitansa. Se saattoi olla epätavallinen kalliomuodostelma, iso kivi, kivikasa tai puupaalu. Naiset ja eläimet eivät saaneet lähestyä seitaa. Uhraamiseen käytettiin eläinten lihaa, kalaa, kalan- tai poronrasvaa, peurojen ja porojen sarvia, koruja ja rahaakin riippuen siitä, mitä jumaluudet tahtoivat.

Puolessa välissä Saivonlenkkiä on taukopaikka vessoineen. Reitti sopii hyvin päiväretkikohteeksi lapsiperheillekin. Matkalla saa hyvän tietoiskun luonnosta ja entisistä ajoista. Pitemmän matkan haluava voi patikoida Äkäslompolosta ja yöpyä matkalla. Loppuun vielä joitakin kuvia.